25.05.2021 10:05

Uudenkaupungin sivistys- ja hyvinvointikeskuksen nimeksi tulee Wintteri

Uudenkaupungin sivistys- ja hyvinvointikeskuksen nimeksi on valittu Wintteri. Tähän asti työnimellä Sihy tunnetun uuden monitoimijatalon nimen juuret ovat syvällä kaupungin historiassa.

Uusi monitoimijatalo on kaikkien uusikaupunkilaisten yhteinen tila. Siksi nimivalinnassa haluttiinkin kuulla myös kaupunkilaisten mielipiteitä. Alkuvuodesta 2021 järjestettiin kysely, jossa kaupunkilaiset saivat ehdottaa omia nimivaihtoehtojaan. Uusia nimiehdotuksia tuli lähes 250 kappaletta.
 
– Vastausten määrä yllätti meidät positiivisesti. Oli erityisen hienoa huomata, kuinka paljon vastausten eteen oli nähty vaivaa. Niissä oli käytetty luovuutta, ja ne olivat hyvin perusteltuja. Asia on selkeästi kaupunkilaisille tärkeä, toteaa sivistyspalvelujen erityisasiantuntija Inkeri Parviainen.
 
Uusi nimi löytyi kaupunkilaisilta saatujen ehdotusten joukosta. Loppuvaiheessa käsittelyssä oli muutama vaihtoehto, joista Wintteri valikoitui voittajaksi. Lopullisen päätöksen uudesta nimestä vahvisti viestintätyöryhmän valmistelun pohjalta kaupunginhallitus.
 
– Wintteriin liittyvä hieno tausta ja tarina vakuuttivat meidät. Nimi liittyy vahvasti uusikaupunkilaisen sivistyksen ja koulumaailman historiaan, Parviainen kertoo. 
 

Wintereillä ja Uudellakaupungilla pitkä yhteinen historia

Wintteriä eri muodoissaan ehdotti nimeksi useampikin kyselyyn vastannut. Eikä ihme, sillä Wintereiden ja Uudenkaupungin yhteinen historia on pitkä ja monipolkuinen.
 
– Eri Wintereillä on ollut suuri vaikutus uusikaupunkilaisten hyvinvointiin ja sivistykseen eri aikoina. Uusi monitoimijatalo on paikka, jossa kaupunkilaiset voivat oppia, harrastaa ja kokea uusia asioita. Uusi nimi onkin hieno kunnianosoitus aikaisemmille sukupolville, Parviainen toteaa.
 
– Juuri tänä vuonna juhlitaan Uudenkaupungin rauhan 300-vuotisjuhlaa. Wintteri-nimellä kunnioitamme Uudenkaupungin rauhan juhlavuonna erityisesti koulumestari ja pedagogi Johannes Winterin työtä uusikaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä, Parviainen jatkaa.
 
Isonvihan ja venäläisten miehityshallinnon aikana Uudenkaupungin hallinnosta vastasi pedagogi Johannes Winter oman työnsä ohessa. Winter toimi kaupungissa vaikeana aikana erittäin oikeudenmukaisesti ja rakentavasti. Winter työskenteli rehellisesti ja kunniakkaasti uusikaupunkilaisten parhaaksi. Kaupungin asukkaat oppivat arvostamaan ja kunnioittamaan Johannes Winteriä. Tänä vuonna, kun Uudessakaupungissa juhlitaan Uudenkaupungin rauhan 300-vuotisjuhlaa, on perusteltua kunnioittaa 300 vuotta sitten kaupungin historiankulussa hyvin myönteisesti vaikuttanutta henkilöä, Johannes Winteriä, toteaa Parviainen.
 
Koulumestarin virkaan Johannesta seurasi hänen poikansa Gabriel Winter.
 
Myöhemmin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kaupungissa vaikutti opettaja Sanni Winter. Hän luotsasi myös uusia opettajanalkuja, jotka halusivat apulaisopettajiksi alakouluun.

Opettajanuransa jälkeen Sanni ryhtyi kirjakauppiaaksi. Yhdessä aviomiehensä Herman Winterin kanssa Sanni huolehti kaupunkilaisten kirjallisesta sivistyksen tasosta yli 50 vuotta – aina vuoteen 1938 asti. 
 
Tässäkin tapauksessa mielenkiinto koulutukseen ja sivistykseen kantoi seuraavaan sukupolveen asti. Sannin ja Hermanin pojasta Helmeristä tuli kieltenopettaja ja merkittävä paikallishistorian tutkija.
 
Uuden monitoimijatalon nimellä on siis vahva historia, josta se kurkottaa tähän päivään ja pitkälle tulevaan.
 

Nimiehdotuksia tehneistä viisi on palkittu lahjakortilla

Sivistys- ja hyvinvointikeskuksen uuden nimen ideointiin osallistuneiden kesken on arvottu viisi 100 euron lahjakorttia uusikaupunkilaisiin liikkeisiin. Lahjakortit voittivat Ossi Syrjälä, Teija Korpela, Oivi Salohonka, Ismo Rantala ja Seppo Saario.

Lisätietoja:
Inkeri Parviainen, sivistyspalvelujen erityisasiantuntija, puh. 050 568 6231 tai inkeri.parviainen@uusikaupunki.fi

Kuka oli Johannes Winter?

Vuonna 1617 perustettu Uusikaupunki oli 1600-luvun lopulla onnistunut kohoamaan Suomen rikkaimpien ja väestömäärältään suurimpien kaupunkien joukkoon. Omassa läänissään se oli toisena heti Turun jälkeen. Hieman ennen suurta Pohjan sotaa Uudellekaupungin väkiluku ja vauraus kuitenkin taantuivat huomattavasti. Kaupunkia runtelivat tulipalot, rutto ja sodankäynnin rasitukset.

1700-luvun alussa venäläiset aloittivat eteläisen Suomen valloituksen. Ensin venäläiset etenivät Helsinkiin ja siitä edelleen länteen. Elokuussa vuonna 1713 vihollisjoukot lähestyivät Turkua ja saavuttivatkin kaupungin kuun lopussa. Uudessakaupungissakin elettiin pelossa, sillä joukkojen oletettiin saapuvan sinne hetkenä minä hyvänsä.

Vähän aiemmin Uudenkaupungin asukkaat – pormestari ja papisto etunenässä – olivat paenneet Ruotsiin vieden mukanaan muun muassa kultaa, hopeaa, rahaa, viljaa ja karjaa. Arviolta vain vajaa neljäsosa asukkaista jäi Uuteenkaupunkiin. Valtaosa jääneistä oli vähävaraista kansanosaa ja köyhää porvaristoa.

Uuteenkaupunkiin jäi kuitenkin muutama varakkaampikin henkilö. Heikki Nestenius ja Johannes Winter jakoivat kaupungissa vallan. Nestenius otti haltuunsa maistraatin toimet. Johannes Winteristä, joka oli toiminut Uudenkaupungin koulun pedagogina, tuli nyt myös kirkollisten asioiden vastaava.

Vuonna 1715 Uudessakaupungissa majaili venäläinen kaleerilaivasto sekä 8 000 miehen armeija ruhtinas Golitzinin johdolla. Tuona aikana Nestenius vietiin vankina Pietariin, jossa hän kuoli.

Kaupunkilaisille koittivatkin hieman siedettävämmät ajat. Ruhtinas Golitzinillä oli kaupungissa oikeamielisen miehen maine ja vaikutusvaltaa. Asiaan vaikutti myös Johannes Winterin nimittäminen kaupungin hallinnosta vastaavaksi henkilöksi Nesteniuksen jälkeen. Käytännössä hallinnosta vastasi vuodesta 1715 lähtien Johannes Winter.

Aikalaisasiakirjoihin viitaten voidaan todeta, että Winter hoiti silloista vaikeaa ja haasteellista kaupungin hallintoa ”kunnolla ja rehellisyydellä”. Se sai kaupunkilaiset luottamaan Winteriin ja kunnioittamaan häntä. Kun Uudenkaupungin rauha allekirjoitettiin vuonna 1721, olivat esimerkiksi kaupungin kaikki tilit moitteettomasti hoidettu.

Johannes Winterillä riitti pedagogin virkansa ohella aikaa jokaiselle ja kaikille asioille ja hän valvoi, että myös kaupungin köyhiä kohdeltaisiin mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Hän neuvotteli vaikeimmissa asioissa kaupunkilaisten kanssa ja seurasi heidän neuvojaan usein pienemmissäkin ongelmissa.

Winter osasi hoitaa monipuolisia tehtäviään niin taitavasti, että hän nautti sekä venäläisten päälliköiden että uusikaupunkilaisten täyttä luottamusta. Winter myös suojeli kaupunkilaisten omaisuutta. Kun venäläiset tarvitsivat rakennusaineita kellareihinsa ja parakkeihinsa ja ottivat niihin hirsiä pakolaisten omistamista taloista, niin Winter huolehti, että rakennusaineet merkittiin oikean omistajan puumerkillä. Samoin pakolaisten peltoja hyödynnettäessä Winter pyrki aina varaamaan osan tuotosta pellonomistajan hyväksi.

Johannes Winter nautti luottamusta rauhan jälkeenkin, ja pakolaisten palattua kotiin hän oli ainoa, johon omaisuusriita-asioissa luotettiin. Winter sai myös alennettua venäläisille maksettavan vuotuisen sotaveron lähes puoleen. Ilmeisesti hän sovitteli myös kaupungin riita-asiat, sillä oikeutta ei kaupungissa istuttu kertaakaan ennen rauhantuloa. Kiitolliset ihmiset puhuivatkin “Winterin ajoista” vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen samassa merkityksessä kuin Suomessa laajemmin puhuttiin kreivin ajoista.

Uudenkaupungin tilanteen vakiintumista edisti myös se, ettei venäläistä miehitysväkeä jatkuvasti vaihdettu, vaan ainakin muutamat rykmentit saivat viipyä kaupungissa useita vuosia. Vakinainen varusväki oli majoitettu itse kaupunkiin. Näin sotaväki ja sen päälliköt oppivat tuntemaan sitä kansaa ja sen tapoja, luonnetta ja kieltäkin, jonka keskuudessa se eli, ja sama päti vastavuoroisesti myös paikallisiin asukkaisiin. Tästä seurasi suurempi suvaitsevaisuus molemmin puolin, kun alussa vallinnut vihamielisyys oli ehtinyt lauhtua. Kaupungin asukkaat alkoivat tyytyä oloihinsa ja varsinkin joitakin naisia miellyttivät “nuo mustatukkaiset idän pojat” niin paljon, että useita avioliittojakin solmittiin. Enemmänkin olisi varmasti solmittu, elleivät koulumestari Winter ja tyttöjen vanhemmat olisi olleet kiivaasti näitä vastaan.

Kaupunki joutui venäläismiehityksen aikana maksamaan monia erilaisia maksuja ja veroja, mutta ilmeisesti nämä maksut jäivät jopa pienemmiksi kuin 1700-luvun alussa Ruotsin alaisuudessa. Varsinaisten maksujen lisäksi hoidettiin rasittavaa kyyditystä, joka oli vaarallinen niin hevosille kuin kuskeillekin. Venäläisen laivaston sijainti Uudessakaupungissa velvoitti myös perämies- ja luotsitoimintaan. Nämäkin koettiin erittäin raskaiksi ja vapaaehtoisia halukkaita oli vaikea löytää.

Venäläisten lähdettyä kaupungista syyskuun lopulla 1721 ja tiedon kantauduttua Ruotsin puolelle alkoivat pakolaiset palata kotiin Uuteenkaupunkiin. Osa saapui vielä samana syksynä, mutta suurin osa tiettävästi vasta seuraavana vuonna. Kaupungin entisiä mahtimiehiä nähtiin palaajien joukossa hyvin vähän. Nuoremmastakin polvesta ehkä noin puolet jätti palaamatta.

Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen tulivat takaisin myös kaupunginhallitus ja muut virkamiehet. Koulumestari Winter sai kuitenkin vastata kaupungin hallinnosta vuoden 1721 loppuun asti, ja tuo aika olikin epäilemättä hyvin raskas palaajien majoittamisen vuoksi. Vasta vuoden 1722 alussa maistraatti ryhtyi toimiinsa ja samoin tekivät myös kirkolliset virkamiehet.

Uuteenkaupunkiin palanneiden virkamiesten aloitettua työnsä kaupungin hallinnossa, koulumestari Winter jäi pedagogin virkaansa ja nimitettiin lisäksi rehtoriksi.

Sodan ja rauhanneuvottelun rakennusten rakentamisen aikana kaupunkilaisten aineellinen omaisuus oli joutunut äärettömän sekasortoiseen tilaan. Sotapaosta takaisin palanneen maistraatin ensimmäisenä huolena olikin luettelon tekeminen kaikista niistä rakennuksista, jotka oli siirretty paikoiltaan. Vaikea oli myös löytää irtainta tavaraa, jonka pakeneva porvaristo oli jättänyt koteihinsa. Ihmeellistä kyllä sekin saatiin suurelta osin takaisin oikeille omistajille. Talonvartijat ja naapurit olivat ottaneet omaisuutta haltuunsa ja tekivät sitten tiliä tavaroiden oikeille omistajille. Esimerkkiä tässäkin asiassa antoi koulumestari Winter, joka oli ottanut talteen vangiksi viedyn raatimies Nesteniuksen omaisuutta ja palautti omaisuuden raatimiehen jälkeläisille.

Winterillä hyvä maine

Johannes Winterillä oli erittäin hyvä maine. Hän luotsasi Uuttakaupunkia venäläisen miehityshallinnon ja isonvihan aikana oikeudenmukaisesti ja rakentavasti. Uudenkaupungin asukkaat arvostivat ja kunnioittivat Winteriä. Winter toimi rehellisesti ja kunniakkaasti kaupungin ja kaupunkilaisten parhaaksi. Winterille kiitolliset kaupunkilaiset puhuivatkin ”Winterin ajoista”.

Suomessa venäläinen miehityshallinto

Vuosina 1713–1721 Suomen alueella toimi venäläinen miehityshallinto, joka oli hyvin julma. Lukuisia ihmisiä tapettiin, kidutettiin tai vietiin orjiksi ja vangeiksi Venäjälle. Isonvihan aikaan Suomen alueella oli suurimmillaan 30 000 venäläistä sotilasta. Venäläiset pyrkivät hyödyntämään tarkkaan valloitetun alueen resurssit, muun muassa raaka-aineet, viljat ja arvometallit. Venäläiset hoitivat myös veronkeräyksen hyvin tarkoin.
 
Lähteet:

• Tomi Kangas: Uudenkaupungin ”siunattu rauha” 1721 - Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös
• K. A. Cajander: Uudenkaupungin vanhin koulu